Aleksandr Solzhenitsyn on kuollut

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan
Jukka Mallinen, 25.07.2005
http://www.yleradio1.fi/punainenheinakuu/neuvostoliittosanasanalta/

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn.

Hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, koska hän oli julkistanut järjestelmän rikokset paljastavia kirjoja lännessä.

Solzhenitsyn tuli valtavan tunnetuksi Hrushtshevin aikana sensaatiomaisesti löydettynä kirjailijana, joka ensimmäisenä onnistui julkaisemaan kirjan vankileiristä – “Ivan Denisovitshin päivän”.

Yhdeksässä kuukaudessa 1962 – 63 hän sai ulos pienoisromaanin ja kolme novellia. Ne oli kirjoitettu varovasti ja ottaen sensuurin huomioon. Järjestelmän kipupisteisiin vain vihjattiin, mutta yleisön valtava tarve latasi niihin hurjan energian. Sen jälkeen hänet eristettiin neuvostojulkisuudesta.

Muistelmissaan “Puskipa vasikka tammeen” Solzhenitsyn sanoo valinneensa kirjallisuuden siksi, että ei saanut puhua suoraan. Romaanitaiteellinen pakkaus oli pelkkä keino salakuljettaa saarna sensuurin lävitse. Ja hänen toimintansa ainoa tarkoitus oli saada oikeutta niille miljoonille, jotka mätänivät nimettöminä leirien joukkohautoihin, sanoi hän.

Valokuvissa näkyy synkkä, nääntynyt sankari, joka kantaa hartioillaan koko stalinismin kauheaa perintöä. Kirjailijan tunteneet ihmiset ovat kerrtoneet minulle, että Solzhenitsyn on itse asiassa virnuileva venäläinen Vanja, huuliveikko, jonka suusta valuu hulvaton tarina katkeamatta.

Mutta hän valvoo valokuviaan ankarasti ja vetää suurmarttyyrin riutuneen ilmeen kasvoilleen heti, kun kamera ilmestyy näkyviin. Hän sanoo itse muistelmissaan: “Valokuvaaja osoittautui huonoksi, mutta saimme kuvattua sen, mitä tarvitsin – kiusatun ja murheellisen ilmeen”.

Taktikoinnin mestarinäyte oli Solzhenitsynin kirje Neuvostokirjailijoiden liiton neljännelle edustajakokoukselle 1967, jossa hän valitti, että sensuuri kuristaa kirjallisuutta. Lähes sata kirjailijaa allekirjoitti sen – ja kirjailijaliiton johto oli paniikissa. Neuvostokirjallisuuden vanha dinosaurus Venjamin Kaverin antoi tunnustusta hänelle: “Kirjeenne – mikä loistava siirto!”

Vapauden päivänvalossa Solzhenitsynin laajat romaanit voivat näyttää rautalangasta väännetyn opettavaisilta. Mehevää kansakieltä käyttävä “Ivan Denisovitshin päivä” on tänäänkin kiinnostava, vivahteikas, vapaa opettavaisuudesta ja myönteisestä sankarista. Tosin kirjailija Andrei Bitov sanoi minulle, että “Ivan Denisovitshin” omaperäisyys haalistuu pahasti, jos lukee sen rinnalla Dostojevskin “Muistelmia kuolleesta talosta”.

“Vankileirien saariston” takia Solzhenitsyn karkotettiin Neuvostoliitossa kansainvälisen skandaalin jylistessä. Tänään se ei ehkä ole vaikuttava niinkään historiankirjoituksena kuin XX vuosisadan versiona Danten runoelmasta “Helvetti”, jossa kuljetaan stalinismin kauhunäkyjen ja fantastisen helvetin lävitse.

Solzhenitsyn varoitti neuvostoyhteisön moraalisesta rappeutumisesta. “Tarpeeton avaruuskehuskelu, kun oma talo on sortunut ja kurja; ja kaukaisten villien hallitusten vahvistaminen”. Tietty arkaaisten mallien ylivalta erotti jo 60-luvulla häntä toisinajattelun yleisesti länsimielisestä virrasta.

Hänen repliikkinsä tuovat mieleen sellaiset vanhatestamentillisella paatoksella syntistä hallitusta hutkivat pyhän hengen miehet kuin 1600-luvun kerettiläisen marttyyrin, esipappi Avvakumin – tai Leo Tolstoin. Tämän retoriikan loi itse asiassa jo profeetta Jeremia. Hän komensi kuningasta ja kansaa parannukseen ja varoitti Baabelin vankeudesta, koska Jahve on vihastunut Israelin kansaan sen syntien
tähden.

Solzhenitsyn palasi Venäjälle 90-luvulla ja matkusti suurin odotuksin halki Venäjän keskustellakseen profeettana kansan kanssa. Vastassa olivat leipää ja suolaa tarjoamassa ne samat pamput, jotka aikoinaan lennättivät hänet Vermontiin.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply