Ei-toivottu

Venäjän oppositio on pieni ja sinnikäs, mutta hajanainen ja parjattu. Oppositiojohtaja Vladimir Linderman etsii tukea myös Suomesta.

Tällaista elämä on kai yleensä agenttijännäreissä.

Vuonna 2002 Riikassa asuva Vladimir Iljitš Linderman pidätettiin.

Syyte ei ollut aivan mitätön. Häntä epäiltiin suunnitelmasta murhata Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberga.

Ratsiassa poliisit löysivät räjähdettä Lindermanin nojatuolista – siitä, jossa hänen tyttärellään oli tapana pomppia.

Mies pakeni Venäjälle ja haki maasta poliittista turvapaikkaa. Lindermanin arvosteltua Putinia hänet karkotettiin Venäjältäkin.

Vladimir Iljitš Linderman pakoili kaksi vuotta maan alla. Helmikuussa 2008 Venäjän turvallisuuspalvelu FSB löysi hänet ja luovutti Latviaan. Heinäkuussa 50-vuotias Linderman tuomittiin Latviassa vuoden ehdolliseen rangaistukseen räjähteiden hallussapidosta.

Muut syytteet kumoutuivat.

Vladimir Linderman on Venäjän kansallisbolshevikkien varapuheenjohtaja sekä opposition varjoparlamentin, Venäjän kansalliskokouksen, jäsen. Parhaiten hänet tunnetaan kolumneistaan, joita hän kirjoittaa nimimerkillä Abel muun muassa nettilehtiin kasparov.ru ja Limonka.

Äärivasemmistolaiset ja Putinia kritisoivat kansallisbolsevikit kuuluvat opposition Toinen Venäjä -koalitioon. Sen vuodesta 2006 järjestämät ”erimielisten marssit” ovat olleet tärkeä protestikanava nykyisten vallanpitäjien vastustajille.

Huhtikuussa 2007 kansallisbolshevistinen puolue kiellettiin Venäjällä ”ekstremistisenä”. Lindermanin törmäilyt eri maiden vallanpitäjien kanssa alkoivat jo paljon aiemmin.

Vladimir Lindermanin mielestä kyseessä on vain poliittinen ajojahti. Hän on omasta mielestään puolustanut liian aktiivisesti Latvian venäläisvähemmistön oikeuksia.

”Todisteiden väärentäminen ei ole Latviassa yhtä yleistä kuin Venäjällä, mutta sitä tapahtuu, kuten kohdallani”, mies kuittaa.

Hän on asunut lähes koko ikänsä Riiassa ja osaa Latviaa. Maan kansalaisuutta hänelle ei ole myönnetty, ainoastaan pysyvä oleskelulupa.

Kovin toivottu Linderman ei ole muuallakaan.

Helsinki on lokakuussa harmaa ja mies on juuttunut sateeseen. Hän on ollut keskustelemassa Heidi Hautalan, Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin ja Rauhanpuolustajien aktiivien kanssa Venäjän tilanteesta.

Latviaan miehen oli tarkoitus palata Tallinnan kautta 26. lokakuuta. Se ei onnistunut, sillä hänet käännytettiin Viron rajalta.

”Absurdia, että Viron valtio on adoptoinut Venäjän lyömän leiman!” Linderman puuskahtaa.

Mutta onko kansallisbolshevistinen puolue NBP sitten väkivaltainen kumouspuolue, kuten Venäjän hallinto väittää?

Lindermanin mielestä päinvastoin.

”Koetamme herättää yleisön huomion väkivallattoman vastarinnan keinoin. Pyrimme demokraattiseen muutokseen”, hän selvittää.

Ensimmäinen tavoite ovat rehelliset vaalit Venäjällä. Vain siten aito monipuoluejärjestelmä pääsisi syntymään.

Keinot tähän ovat usein olleet railakasta suoraa toimintaa. Tunnetuin tapahtui joulukuussa 2004, kun kansallisbolshevikit valtasivat presidentin kanslian. He vaativat demokratiaa, sananvapautta ja Putinin eroa. Aktivistit saivat kolmen, neljän vuoden vankeustuomioita.

Viime syyskuussa puolueen aktiivit ripustivat Venäjän parlamenttitaloa vastapäätä plakaatin.

”Putin – Beslanin teurastaja, emme vaikene”, siinä luki.

”Parlamenttivaalit ja presidentinvaalit olivat farssia. Ihmisiä painostetaan. Järjestelmän kriitikkoja murhataan: Anna Politkovskaja, kansallisbolshevikki Juri Tshervotskin, ingushetiya.ru-nettisivuston ylläpitäjä Magomed Jevloev. Tshetsheniassa tehdään kansanmurhaa. Poliittisia vankeja piisaa. Mikä tässä ei ole diktatuuria?”

Itse asiassa nyky-Venäjän tilanne muistuttaa 1910-luvun Venäjää. Presidentti Dmitri Medvedjev on heikko tsaari Nikolai II, jota himokas munkki Rasputin eli pääministeri Putin ohjailee.

Oppositio on sekin aktiivinen, ja jotkut toimijoista vierailevat hakemassa ymmärrystä suomalaisilta.

Venäjän 2000-luvun diktatuuri eroaa silti edeltäjistään. Se ei tarvitse kansan tukea eikä täyttä kontrollia.

”Sorrettavaksi valitaan tietty ryhmä: kriittiset toimittajat, oppositioaktivistit, vastustelevat vähemmistöt”, Linderman sanoo.

Näin luodaan varoittavia esimerkkejä, ja pelko hiljentää valtaväestön. Apuna on Kremlin hallinnoima televisio, joka muokkaa yleisön mielialoja.

Kohukirjailija Edvard Limonovin vuonna 1992 perustama kansallisbolshevistinen puolue tunnettiin aiemmin räyhäkansallisena. Nyt puolue yrittää parantaa mainettaan ulkomailla.

”Meitä pidetään yhä jonkinlaisena uusnatsipuolueena”, Linderman valittaa. Hän vakuuttaa, että puolue suhtautuu nyt myönteisesti vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin. Maahanmuutosta voisi Lindermanin mukaan löytyä ratkaisu Venäjän väestön katastrofaaliseen hupenemiseen.

Putinismia vastaan olisi joka tapauksessa tärkeä rakentaa leveä rintama.

”Diktatuurin kumoutumisen jälkeen demokraattiset puolueet lähtevät kai eri suuntiin, mutta siihen asti tulisi unohtaa erimielisyydet”, Linderman sanoo.

Venäjän demokraattinen oppositio tarvitsisi hänen mukaansa tukea erityisesti eurooppalaisilta kansalaisjärjestöiltä.

Sitä Linderman yrittää nyt etsiä.

Ville Ropponen

Artikkelin yhteenveto on ilmestynyt Ylioppilaslehdessä 17/2008:
http://www.ylioppilaslehti.fi/2008/11/28/ei-toivottu/

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply