HS: Kolaus EU-turvallisuudelle

KOLUMNI

Kolaus EU-turvallisuudelle

Olli Kivinen

Helsingin Sanomat

 

Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee, miksi Venäjän johtajat nostivat Tallinnan pronssisotilasta koskevan kiistan kansainväliselle tasolle ja ryhtyivät loukkaamaan diplomaattien suojelusta säätävää Wienin sopimusta. Se herätti – joskin hitaasti – Euroopan unionin ja puolustusliitto Naton. Viro on molempien jäsen. Diplomaattien häirintään eivät yleensä syyllisty valtiot, jotka haluavat itseään pidettävän suurvaltana.

Venäjä ei ole demokraattinen maa, joten sen päätöksentekotavoista ei tiedetä tarkasti. Uskottavimmalta tuntuu arvaus, että Kremlin hovissa on menossa valtataistelu presidentti Vladimir Putinin seuraajasta, olipa hänen nimensä Vladimir Putin tai jokin muu. Hovi on turvallisuuspalvelu KGB:n seuraajan FSB:n upseerien miehittämä, eikä heidän oppeihinsa varmaan kuulu pehmoilu tällaisissa asioissa. Toinen mahdollisuus on silkka väärinarviointi.

Itsestään selvää on, ettei hulinoitsijoiden toiminta Viron ja Ruotsin suurlähettiläitä vastaan ollut osa mitään spontaania mielenosoitusta, vaan asialla olivat Kremlin luomat nuorisojärjestöt. Hallituksen vastustajien mielenosoitukset siivotaan kaduilta kovilla otteilla jo ennen kuin ne pääsevät kunnolla alkuunkaan.

Viro oli ajautumassa ahtaalle, koska sen liittolaiset eivät ymmärtäneet patsaan siirron ajankohtaa, jonka selvästi määritteli sisäpolitiikka. Liittolaiset reagoivat vasta, kun Venäjä aloitti diplomaattisen selkkauksen ja antoi kohtuuttoman kovia lausuntoja. Se väitti Viron viranomaisten harjoittavan väkivaltaa sekä Virossa loukattavan ihmisoikeuksia. Nopeasti mieleen noussut vertaus Tšetšeniaan vie uskottavuuden jälkimmäiseltä väitteeltä.

Suuntaamalla valokeilan omiin toimiinsa Venäjä heikensi jo ennestään viileähköjä suhteitaan EU:hun. Lisää ongelmia toi Viron energiatoimituksien vaikeuttaminen oikeilla tai keksityillä ratatöillä. Energiatoimituksen varmuus on erityisen herkkä paikka EU:lle.

Samalla huomio kiinnittyi väistämättä kahteen tärkeään taustatekijään. Ensimmäinen on Venäjän ajautuminen yhä etäämmälle demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Toinen on Venäjän haluttomuus tunnustaa historiansa mustat kohdat.

Menneisyydenhallinnan puuttuminen on suuri ongelma sekä Venäjän itsensä että sen ulkosuhteiden kannalta. Oman maan kehitys kärsii, jos menneisyyden luurankoja jätetään kaappeihin. Tärkein niistä on tietenkin bolshevikkien kauden ja ennen muuta Stalinin hirmutyöt, joilla hän ylsi melkein Mao Tše-tungin veroiseksi oman kansan joukkotuhoajaksi.

Menneisyyden kiistäminen vaikuttaa myös Venäjän ja Viron suhteisiin; ne olisivat aivan toisenlaiset, jos asiat käsiteltäisiin rehellisesti. Venäjä pitää kiinni myytistä, että se ei valloittanut ja miehittänyt Viroa ja muita Baltian maita. Se on selkeä valhe. Venäjän ja sen kannattajien yritys unohtaa kiistan ydin ja syyllistää virolaisia ties mistä pakottaa toistamaan tärkeimmät taustatekijät. Ydin on Viron miehitys, sorto ja venäläistämisyritys.

Loppukesästä 1939 Hitler myi Baltian maat ja Suomen Stalinin Neuvostoliitolle Molotovin-Ribbentropin sopimuksella. Syksyllä virolaiset pakotettiin avunantosopimuksiin ja hyväksymään neuvostotukikohdat. He uskoivat Moskovan vakuutuksiin, ettei Viroa miehitetä.

Kesällä 1940 pidettiin “vaalit”. Ehdokkaiksi ei päässyt muita kuin Moskovan kannattamia edustajia, jotka sitten pyysivät maittensa päästämistä Neuvostoliiton yhteyteen.

Raa’at puhdistukset alkoivat heti. Sitten tuli saksalaismiehitys, ja Neuvostoliitto valtasi alueen takaisin vuonna 1944. Venäläisille tämä oli “vapautus”, virolaisille uuden miehityksen alku. Uudet vainot ja Siperiaan karkotukset alkoivat. Karkotettujen sijalle asutettiin venäläisiä.

Pronssisotilaan siirto on Venäjän mielestä “vapauttajien” muiston häpäisyä. Asian voi nähdä toisinkin. Neuvostokansa kärsi suunnattomasti natsi-Saksan kaatamiseen johtaneessa sodassa, ja neuvostokansalaisia kuoli yli kaksikymmentä miljoonaa. Heidän muistoaan häpäisee yksisilmäinen historiankirjoitus, joka liittää heidät tsaarien Venäjän aloittaman imperialismin jatkajiin Baltiassa.

Venäjän piittaamattomuus kansainvälisistä normeista lähettää tietenkin selkeän signaalin sen kaikille rajanaapureille ja koko Itämeren alueelle. Riitely kaikkien entisestä Neuvostoliitosta irronneiden maiden kanssa osoittaa, kuinka vaikeaa imperialismin pesänselvitys on; herrakansan asenteista on vaikea luopua.

Tätä kautta muutos lisää myös suomalaisten poliitikkojen tuskaa, kun he pohtivat maamme asemoimista muuttuneeseen tilanteeseen. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen sanahelinä maamme ympäristön tilanteesta vaikuttaa aikaisempaakin ontommalta.

Suomen EU-painotteinen turvallisuuspolitiikka sai tuntuvan kolahduksen, koska EU reagoi hitaasti ja heikosti pienen jäsenmaan ajauduttua vaikeuksiin. Puolustusliitto Naton johtovaltio Yhdysvallat sen sijaan antoi hyvin vahvan signaalin, kun presidentti George W. Bush kutsui Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen Valkoiseen taloon – kutsu, jota suomalaisviranomaiset ovat kaikin keinoin yrittäneet saada maamme johtajille. Yhdysvallat käytti tilaisuuden osoittaakseen, mistä yhteisöstä pieni jäsenvaltio voi toivoa selkänojaa.

Kiistassa on useita muitakin hyvin huolestuttavia ulottuvuuksia. Venäläisvähemmistöjä käytetään keppihevosena, ja pyrkimys holhota “lähiulkomaita” on elävää todellisuutta. Kremlin siunaamien nuorisojärjestöjen toiminta kaduilla vastustajien nuijimiseksi on lisääntynyt. Ulkopuolisia voimia syyttämällä käännetään huomio pois omasta taantumisesta harvainvaltaan. Kaikki nämä vaikuttavat myös Itämeren turvallisuustilanteeseen.

OKIVINEN@KOLUMBUS.FI

KIRJOITTAJA ON HELSINGIN SANOMIEN RIIPPUMATON KOLUMNISTI.

 

.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply