Eduard Limonovin suuri kertomus

Kansallisbolshevikkien johtaja Eduard Limonov näkyy nykyään lähinnä mielenosoitusuutisissa. Hän on kuitenkin tehnyt itsestään suuren kertomuksen kohukirjailijana. Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin varapuheenjohtaja Jukka Mallinen kertoo miten.

Kansallisbolshevikkien johtaja Eduard Limonov näkyy nykyään lähinnä mielenosoitusuutisissa.

Hän on kuitenkin tehnyt itsestään suuren kertomuksen kohukirjailijana. Hän syntyi 1944 Dzherzhinskissä NKVD:n upseerin perheessä. Alaikäisenä hän osallistui nuorisorikollisten jengiin, josta luopui, kun hänen paras ystävänsä sai kuolemantuomion ja ammuttiin.

1970-luvulla Limonov eli arvostettuna epävirallisena runoilijana Moskovassa, kunnes hänet 1975 pakotettiin muuttamaan Amerikkaan. Siellä hän kääntyi trotskilaiseksi. Hänen skandaalimainen tunnustusromaaninsa “Se olen minä – Editshka”, joka kertoo New Yorkin katuojaan vajoavasta venäläisestä runoilijasta, sai emigranttiyhteisön raivoamaan.

Käänsin Weilin & Göösin antologiaan “Kalenteri-1986” Limonovin eräitä äärivasemmistolaisia proosarunoja. Lähetin julkaisun kirjailijalle ja sain ystävällisen vastauksen. Olin myös kääntänyt katkelman keskiluokan amerikkalaisille lujaa pottuilevasta romaanista “Hänen palvelijansa historia”, jossa kirjailija haaveilee riuhtaisevansa itsensä irti alentavasta palvelijan asemasta sikarikkaassa talossa ja kaatuvansa kalashnikov kädessä Beirutissa Al-Fatahin rinnalla.

Lupasin tarjota kirjaa suomalaisille kustantajille. “Venäläistä kustantajaa minulla ei ole tälle kirjalle, enkä totta puhuen usko sellaista löytävänikään“, Limonov kirjoitti minulle 1986.

Tarjosin “Palvelijan” katkelmaa Parnassoon, mutta Jarkko Laine hylkäsi sen tylsänä ja “puberteettisena“. Se ilmestyi sittemmin antologiassa “Hauskat hautajaiset” (1991). Paavo Rintala kirjoitti minulle siitä innostuneena ja vertasi Limonovia Kerouaciin.

Limonov on ennen kaikkea hurjimus miehekseen, shokeeraava runohahmo. Hän keksi, että kaikki on sallittua, ja löi tällä keksinnöllään kaikki älläkällä. Hän on maksimalisti ja seikkailija, joka elää joka hetki täysillä taistellen oman elämänsä ehdottomuuden puolesta. Hän tekee vastarintaa jokaiselle sosiaaliselle konventiolle, kuulostelee nykyajan eskatologioita ja apokalypseja.

Limonov osallistui serbisolidaarisuuteen: kuuluisassa valokuvassa hän sojottaa kalashnikovilla piiritettyyn Sarajevoon. Hän oli Ranskassa Zhirinovskin kanssa rakentamassa “punaruskeaa” äärivasemmiston ja -oikeiston liittoa, järjesti Zhirinovskin ja Le Penin tapaamisen ja meni “sisäministeriksi” tämän varjohallitukseen. Pian hän katkaisi välinsä “Zhirikiin” todettuaan tämän idiootiksi ja kiipijäksi.

Palattuaan Venäjälle Limonov perusti kaduilla rähinöivän kansallisbolshevistisen puolueen. Vuonna 2001 hänet pidätettiin ja tuomittiin vankileiriin Kazahstania vastaan suunnatusta aseellisesta valankaappausyrityksestä. Vapaaksi hän pääsi muutaman vuosi sitten.

Kansallisbolshevistinen “puolue”oli itse asiassa alun perin teatralisoitu retroliike, joka tarjosi kanavan radikaalia toimintaa etsiville nuorille. Mm. pietarilainen dadamuusikko Sergei Kurjohin ja mediataiteilija Timur Novikov flirttailivat sen kanssa.

Nyt puolue on hylännyt inhottavat diktatoriset tunnukset löydettyään oikean tehtävän: vastustaa uusautoritäärisyyttä. “Toisen Venäjän” mielenosoituksissa ja “Erimielisten marsseissa” demokratian puolesta kansallisbolshevikit ovat kantavana voimana. Niinpä puolue on nyt kielletty ja monia sen jäseniä istuu vankilassa poliittisina vankeina.

Runoilijana Limonov on groteski ja primitivistinen “pysyvien rakenteiden hajottaja”, karkean hyperbolisen ruumiillisuuden sepittelijä. Tämä ikuinen protestantti ja toisinajattelija syyttää katkerasti jokaista yhteiskuntaa, johon on sattunut joutumaan. Teksteissä usein vilahtaa absurdi, hajottava, merkityksetön kuolema. Runoissa “Heksametrejä Tshingis-kaanille“ ja “Oodi armeijalle“ fantasoidaan sotaretkistä Eurooppaan.

Kokoelmassa “Viime vuosien runoja (2000 – 2003) ”kaaos, hajottaminen, aitous” on tietoista ja hävittävää naiivisuuden jäljittelyä. Se antaa deformaatiolle tietyn taiteellisen merkityksen, kultivoi brutaalin sankarin, joka elää säälin ja hyvyyden ulottumattomissa.

Runoilija värittää yhä rankemmin elämäänsä antaakseen kuvan “rappiolle joutumisen autuudesta”. Onko omaelämäkerrallinen myytti jo muuttunut poliittis-kirjalliseksi naamioksi?

Jukka Mallinen.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply