Talonpoikaisdemokraatti Solzhenitsyn

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei vaikuttanut yhtä paljon neuvostojärjestelmän sortumiseen kuin kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn, joka kuoli eilen Moskovassa 89-vuotiaana. Hänen paljastuksensa järjestelmän rikoksista ja peloton taistelunsa vallanpitäjiä vastaan vei uskon diktatorisen järjestelmän pysyvyyteen sadoilta miljoonilta ihmisiltä.

Solzhenitsyn joutui sodan aikana vankileiriin, koska hän oli kirjeessään arvostellut Stalinia. Kahdeksan vuotta leirissä ja sen jälkeen karkotuksessa muodostuivat hänen kirjailijantyönsä ja yhteiskuntafilosofiansa suureksi haasteeksi. Hän sai Nobel-palkinnon kriittisistä romaneistaan, mutta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, koska hän oli julkisti kirjoja, jotka paljastivat järjestelmän rikoksetsuoraan.

Solzhenitsyn kieltäytyi kaikesta estetiikasta. Muistelmissaan ”Puskipa vasikka tammeen” hän sanoi valinneensa kirjallisuuden, koska ei saanut puhua suoraan. Romaanin taiteellinen muoto oli hänelle vain keino salakuljettaa totuus sensuurin ohi. Hänelle kirjoittamisen ainoa tarkoitus oli tehdä oikeutta niille miljoonille, jotka mätänivät nimettöminä vankileirien joukkohautoihin, sanoi hän.

Solzhenitsyn tuli tunnetuksi Hrushtshovin aikana sensaatiomaisesti löydettynä kirjailijana, joka ensimmäisenä onnistui julkaisemaan vankileiristä kertovan kirjan ”Ivan Denisovitshin päivä”. Vuosina 1962 – 1963 hän sai julki tämän pienoisromaanin ja kolme kertomusta. Ne oli kirjoitettu varovasti, sensuurin huomioon ottaen. Järjestelmän kipupisteisiin vain vihjattiin, mutta yleisön valtava tarve ja odotukset latasi niihin hurjan energian. Sitten hänet suljettiin neuvostojulkisuudesta. Mutta hänen yhä rohkeammat teoksensa levisivät laajalti konekirjoitettuina kappaleina maan alla ja ne julkaistiin lännessä.

Hänen valokuvissaan näkyi synkkä, nääntynyt sankari, joka kantoi murhetta stalinismin rikosten loputtomasta taakasta. Kirjailijan tunteneet ihmiset ovat sanoneet minulle, että Solzhenitsyn on itse asiassa virnuileva venäläinen vanja, huuliveikko, jonka suusta valui vitsejä katkeamatta. Mutta hän valvoi valokuviaan tarkasti ja veti kasvoilleen suurmarttyyrin ilmeen heti, kun kamera ilmestyi näkyviin. Hän sanoo itsekin muistelmissaan yhdestä kuvaussessiosta: ”Valokuvaaja osoittautui huonoksi, mutta saimme kuvattua sen minkä tarvitsin – kiusatun ja murheellisen ilmeen”.

Leirivankina hän oli oppinut pelaamaan vallanpitäjiä vastaan. Mestarinäyte tästä oli Solzhenitsynin avoin kirje Neuvostokirjailijoiden liiton neljännelle edustajakokoukselle, jossa hän valitti, että sensuuri kuristaa kirjallisuuden ja estää sen totuudellisuuden. Lähes sata kirjailijaa allekirjoitti vetoomuksen – ja kirjailijaliiton johto oli paniikissa. Neuvostokirjallisuuden vanha dinosaurus Venjamin Kaverin antoi tunnustusta: ”Kirjeenne – mikä loistava siirto”.

Solzhenitsynin ankarin syytös järjestelmää kohtaan oli se, että se on tuhonnut venäläisen ihmisen moraalin ja käsityksen normaalista elämästä: ”Tarpeeton avaruuskehuskelu, kun oma talo on sortunut ja kurja, ja kaukaisten barbaaristen hallitusten tukeminen”

Vapauden päivänvalossa Solzhenitsynin laajat perusrealistiset paljastusromaanit voivat näyttää rautalangasta väännetyn mustavalkoisilta ja saarnaavan opettavaisilta. Mehevää kansankieltä käyttävä, paatoksesta vapaa ”Ivan Denisovitshin päivä” on tänäänkin uskottava ja koskettava niukka kertomus, joka antaa autenttisen äänen venäläiselle kansanmiehelle. Tosin kirjailija Andrei Bitov sanoi minulle, että sen omaperäisyys kalpenee pahasti, jos sen tyyliä ja paatosta vertaa Dostojevskin ”Muistelmiin kuolleesta talosta”.

”Vankileirien saaristo” paljasti vihdoin järjestelmän rikokset suoraan. Kun sitä alettiin julkaista lännessä 1974, Solzhenitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta. Se on yhä järisyttävää luettavaa, jos sitä ei lue dokumenttina, vaan 20. vuosisadan versiona Danten ”Helvetistä”, valtavana runoelmana, jossa kuljetaan stalinismin kauhunäkyjen halki.

”Vankileirien saaristo” merkitsi käännekohtaa myös lännen radikaalille vasemmistolle. Illuusiot Neuvostoliitosta haihtuivat lopullisesti ja sen vaikutus vapaaseen vasemmistoon romahti. Ranskassa syntyi ”uusien filosofien ryhmä”, joka nosti Gulagin Auschwitzin rinnalle länsimaisen traagisen tajunnan koetinkiveksi. Ryhmän tunnetut filosofit Bernard -Henry Levy ja Andre Gluecksmann jatkavat yhä kriittistä toimintaansa mm. tuomitsemalla Tshetshenian ja Irakin sodan.

YYA-Suomi jäi tietysti syrjään tästä kriittisestä käännöksestä. Nobelistin kustantaja Tammi perui ”Saariston” julkaisemisen, kun silloinen pääministeri Kalevi Sorsa oli vaatinut sitä ja tuonut Tehtaankadun terveisiä. Kirjan julkaisi suomeksi Ruotsissa pikkukustantamo. Expressen totesi 5.3.1974 pääkirjoituksessaan tästä: ”Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen”

Solzhenitsyn palasi Venäjälle 1994 suurin odotuksin. Hän matkusti halki Venäjän keskustellakseen suoraan kansan kanssa. Vastassa leipää ja suolaa tarjoilemassa olivat kuitenkin samat pamput, jotka aikoinaan olivat karkottaneet hänen länteen.

”Saaristossa” hän oli puolustanut mm. ukrainalaisia, baltteja ja tshetsheenejä. Nyt hän käänsi kritiikkinsä länttä ja ulkovaltoja, Venäjän muita kansallisuuksia ja mm. muslimeja vastaan. Tämä voi näyttää aatteelliselta kuperkeikalta ainoastaan pinnallisesti tarkastellen. Neuvostoaikana hän oli puolustanut venäläistä kansaa kommunistista diktatuuria vastaan ja rakentanut rintamaa muiden järjestelmän uhrien kanssa. Kun diktatuurin hajottua venäläiset näyttivät joutuvan muiden kansojen uhriksi, hän käänsi rintamasuunnan niitä vastaan.

1997 hän katkaisi välinsä Jeltsinin hallitukseen, joka näytti tuottavan pelkkää onnettomuutta köyhälle kansalle. Myös nykyhallintoon hän piti etäisyyttä, koska kansan osa ei ole suinkaan parantunut. Samoin hän vältteli Venäjän kirkon johtoa, koska se tuntuu hylänneen kansan ja valinneen vallanpitäjien palvelemisen. Niin haihtuivat hänen toiveensa Venäjän henkisestä ja moraalisesta jälleensyntymästä.

Pohjimmiltaan Solzhenitsyn on kuitenkin vasemmistonarodnikki, 1800-luvun talonpoikaisdemokraatti ja populisti, joka puolustaa talonpoikaista kansaa aateliston, puoluesihteerien ja oligarkkien sortoa ja riistoa vastaan. Hänen pohjimmaiset aatteensa, joista hän puhui myös viimeisinä aikoinaan, painottavat kansaopetusta, pienyrittämistä, itsenäistä talonpoikaa ja paikallista itsehallintoa. Nämä tavallisen venäläisen kansaihmisen autonomisuudelle ja itsellisyydelle rakentuvat ideat voisivat koitua tänäänkin suuren ja mahtavan Venäjän pelastukseksi.

Jukka Mallinen, 05.08.2008

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply