Venäjällä politiikka valuu kadulle

Venäjän poliittinen tilanne kiristyy kevään edetessä. Tarkastelen seuraavassa viime aikojen tapahtumien merkitystä siten kuin itse ne näen. Korostan, että kyseessä on hyvin subjektiivinen tilannearvio, jota en edes pyri tukemaan faktatiedoilla.

Valko-Venäjällä opposition mielenosoitukset (ns. farkkuvallankumous) Aljaksandr Lukashenkan diktatorisia otteita vastaan alkoivat vasta vahingon jo tapahduttua; sen jälkeen, kun hallitus varasti opposition presidenttiehdokkaan vaalivoiton.

Lukashenkan miliisin hajoitettua armottoman brutaalein ottein opposition telttakylän Minskin keskusaukiolla, oppositiokaan ei tohtinut asettaa kannattajiensa terveyttä uudelleen vaaraan, vaan päätti taktisesta perääntymisestä.

Viranomaisten raju reaktio asetti Lukashenkan hallinnon pysyvästi hylkiön asemaan ulkomaailman silmissä. Opposition presidenttiehdokas Aljaksandr Milinkevitsh sen sijaan sai Euroopan parlamentin Saharov-palkinnon ja varmistelee nyt matkoillaan kansainvälisen yhteisön tukea Valko-Venäjälle nykyhallinnon kaaduttua.

Venäjällä melkein kaikki on toisin. Oppositio ei kykene asettamaan nykyhallinnon poliittista asemaa kyseenalaiseksi valtakunnallisella tasolla edes täysin rehellisissä ja vapaissa vaaleissa. Alueellisella tasolla hallinto toki joutuu turvautumaan vähemmän sofistikoituneisiin keinoihin (lue: avoimeen vaalivilppiin) ajaakseen opposition paitsioon.

Putinin hallinnon taloudelliset resurssit ovat laadullisesti ja määrällisesti aivan eri tasolla kuin opposition käytettävissä olevat voimavarat. Venäjän poliittisen järjestelmän mittakaavat tekevät myös ulkomaisen rahoituksen varsin hyödyttömäksi.

Niin banaalilta kuin se kuulostaakin: valta vaihtuu Venäjällä vasta sitten, kun kansa niin haluaa. (Kansa tarkoittaa tässä aktiivisen väestönosan enemmistöä tai poliittiselta painoarvoltaan riittävän merkittävää osaa siitä.)

Omia lakejaan päivittäin ja kaikkialla rikkova hallinto on väistämättä epävakaa, mutta marginaalisen opposition mielenosoitusten väkivaltaista tukahduttamista ei voida pitää kiistattomana merkkinä hallinnon avuttomuudesta.

Niin kauan, kun aktiivisen kansanosan materiaalinen hyvinvointi kasvaa nopeammin kuin sen tuntema häpeä omasta poliittisesta apaattisuudestaan, Putinin hallinnon asemaa ei kansanvaltaisella painostuksella horjuteta.

Täytyy pitää mielessä, että tämä hallinto on osoittanut kykynsä ja tahtonsa laajamittaisten poliittisten projektien toteuttamisessa. Tällä hetkellä kaiken muun ohittava projekti on kysymys Putinin seuraajasta ja tulevasta vallanjaosta.

Kun Putinin hallinto riistää oppositiolta kaikki mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin legitiimin poliittisen prosessin kautta, se ajaa politiikan väistämättä kadulle.

Edustuslaitosten lakatessa toteuttamasta niiden perustuslaissa säädettyä funktiota (vrt. Yhtenäinen Venäjä -puolueen puheenjohtajan Boris Gryzlovin kommentti, että “parlamentti ei ole paikka, jossa keskustellaan”,) poliittinen vastakkainasettelu siirtyy järjestelmän ulkopuolelle, missä se vääjäämättä kärjistyy.

Huomattavaa on, että hallinto pyrkii kaikin keinoin puskemaan sitä osaa oppositiosta, jota se ei kykene kontrolloimaan (“nepodkontrolnyi”), yhä radikaalimpaan suuntaan. Tästä kertovat lukuisat tekaistut syytteet, hallinnolliset esteet puolueiden ja kansalaisjärjestöjen toiminnalle, miliisin suhteettoman kovat otteet mielenosoitusten tukahduttamiseksi, sekä uudet lait “äärimmäisyysaineksia” vastaan.

Politiikan valuminen kadulle ei varmastikaan tule Kremlin “politiikan teknikoille” yllätyksenä. Hallinto on varsin avoimesti siirtämässä poliittisen taistelun demokraattisten instituutioiden seinien ulkopuolelle. Putinismin pääideologi Vladislav Surkov puhuu tuon tuostakin Putin-Jugendin aktiiveille katupolitiikan merkityksestä.

Häätämällä opposition kansanedustuslaitoksen ja paikallisvaltuustojen villaisilta matoilta katujen hälinään, hallinto pyrkii delegitimoimaan vaihtoehdot sen harjoittamalle politiikalle.

Pelissä on hallitsevan valtaeliitin mittavan henkilökohtaisen omaisuuden turva. Kleptokratian ote valtiovallasta on niin tiukka, että suuria valtiontaloudellisiakin päätöksiä tehdään eliitin taloudellista etua silmällä pitäen. Tässä suhteessa Putinin Venäjä ei juuri eroa hänen suuresti ihannoiman esikuvansa, Pietari Suuren, ajasta.

Samoin kuin 300 vuotta sitten, pajarien on ymmärrettävä, mitä hallitsija tarvitsee ja hankittava se hänelle ilman eri pyyntöä, ilman taetta uhrauksen korvaamisesta tai edes hallitsijan suosion jatkuvuudesta. (Venäjän mediakentän lähes loppuun viedyt uudelleenjärjestelyt ovat tästä valaiseva esimerkki.)

Tällaisessa “bysanttilaisessa” kapitalismissa liiketoiminnan pitkäaikainen suunnittelu on varsin hankalaa. Tästä syystä pääoman vienti Venäjältä jatkuu edelleen vahvana.

Monelle ulkomaiselle sijoittajalle voidaan esittää kysymys, kuinka luotettavana liikekumppanina he pitävät varasta. Öljy- ja kaasutulojen siivittämän kulutuksen kasvun sokaisemana harva sijoittaja lienee tätä kysymystä edes ehtinyt pohtia.

Toivoa suunnan muutoksesta Venäjällä herättää se, että opposition mielenosoitukset toistuvat useina näin varhain ennen maan politiikan käännekohtaa, vuoden 2008 presidentinvaaleja. Jos opposition onnistuu tuoda toistuvasti vastakin merkittäviä määriä mielenosoittajia kaduille, tapahtumien merkitys voi kasvaa lumivyöryn tapaan.

Mielenosoitusten merkittävin ansio on siinä, että tavalliset järkiperäisesti ajattelevat kaupunkilaiset Pietarissa, Moskovassa ja Nizhni Novgorodissa ovat olleet kyseisten tapahtumien silminnäkijöinä, joko sivusta seuraten tai väkijoukon keskipisteessä.

Mielenosoitukset ovat myös vahva osoitus siitä, että ulkoparlamentaarinen oppositio on onnistunut siinä, missä Kremliä lähellä oleva (“okolokremlevski”) oppositio tietoisesti epäonnistui: mielenosoitukset järjestänyt Toinen Venäjä -koalitio on yhdistänyt opposition rivit selkeästi määriteltyjen ja elintärkeiden poliittisten vaatimusten taakse.

Koalition kirjavuus (siihen kuuluu äärikommunistien nuorisojärjestöjä ja suurkapitalistien äänenkannattajia) kertoo myös osaltaan, että maan poliittinen kenttä on polarisoitunut aivan uudella tavalla: vastakkain eivät ole enää erilaisia yhteiskuntamalleja kannattavat puolueet, vaan vastakkainasettelu koskee itse vallan legitimiteettiä. Lienee turha muistuttaa, mihin vastaavat tilanteet ovat aiemmin historiassa usein johtaneet.

Venäjän nykyhallinto on varsin immuuni ulkomaiden painostukselle, mutta mielenosoitusten herättämä tuki ulkomailta on sitäkin merkittävämpää oppositiolle itselleen; tuen ilmaisut osoittavat heille, että ulkomaailma ei ole luovuttanut Venäjää, sulkenut sitä modernin integroituvan kansainyhteisön ulkopuolelle.

Tässä historiallisessa tilanteessa on siksi erinomaisen tärkeää osoittaa aktiivisesti tukea Venäjän nykyhallinnon sortotoimenpiteitä vastustaville kansanvaltaisille voimille. Heidän sanansa täytyy tulla kuulluksi, ja niille on syytä antaa suuri paino.

Heidän tulee saada tietää, että Venäjän ulkopuolella tiedostetaan, että kaikki venäläiset eivät marssi Putin-Jugendin riveissä, eivät listi mutiaisia ulkohuusissa; että Venäjällä on paljon ihmisiä, jotka eivät ole valmiitä uhraamaan lastensa tulevaisuutta imperialistisen kleptokratian alttarille.

Keskustelevision tylsistyttämän massan keskellä asuu ja elää kirjava joukko ihmisiä, joille rationaalinen ajattelu ei ole isänmaanpetturuutta.

Jotta järjen valo ei tällä kertaa Venäjällä sammuisi, se tarvitsee lisäenergiaa. Antakoot sitä ne, jotka nauttivat ylikapasiteetista.

Kerkko Paananen, 17.04.2007

* Kirjoittaja on Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin hallituksen jäsen.

.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply