Venäjän demokratiaa on tuettava

Demokraattinen radikalismi kierii kapeana mutta kestävänä purona Venäjän historiassa alkaen Radištševista, jatkuen Maaliskuun vallankumouksen ja neuvostodissidenttien kautta nykypäivään.

On lähes rasismia väittää, etteivät venäläiset ole kypsiä demokratiaan. Yhdessäkään valtiossa ei ollut demokratiaa ennen kuin demokratia rakennettiin, ei siinä kypsyyksiä kysytä. Juuri nyt Venäjä tarvitsee kipeästi demokratiaa, jos se mielii karistaa menneisyyden haamut ja edetä parempaan. Tämän ymmärtävät monet Venäjällä, ja joulukuusta 2006 “Erimielisten marssit” ovat pärisyttäneet katuja haastaen Putinin uusautoritaarisuuden.

Tuhannet miliisit saattavat värikkäitä oppositiokulkueita, joissa huudetaan iskulausetta “Tarvitsemme toisenlaisen Venäjän”. Sitten pamppu yleensä viuhuu, ja miliisi pidättää opiskelijoita ja mummoja. Tässä ilmanalassa jo 3000 ihmistä kaduilla on paljon.

Mikä on tämä marginaaliseksi julistettu joukko, joka saa Kremlin tutisemaan? Miksi merkityksetöntä oppositiota ja sen kannattajia painostetaan kaikin tavoin? Jos Putinin linjan jatko oli niin selvä, miksi oppositiehdokas Mihail Kasjanov suljettiin presidenttikilvasta? Oppositio on kirjava ja eripurainen, sanotaan. Mutta nämä ominaisuudet nyt sattuvat kuulumaan demokratiaan.

Venäjän opposition ytimeksi muodostunut Toinen Venäjä-liike perustettiin G8-kokouksen aikana Moskovassa heinäkuussa 2006. Sen päämäärä on demokratian palauttaminen Venäjälle. Liike on sateenkaari erilaisia järjestöjä. Puolueista siihen kuuluvat Yhdistynyt kansalaisrintama, Kansandemokraattinen liitto, Venäjän tasavaltalaispuolue, Jabloko ja Oikeistovoimien liitto, kansalaisjärjestöistä esimerkiksi Moskovan Helsinki-ryhmä, Kommunistisen puolueen nuorisojärjestö AKM(punaisen nuorison etujoukko)ja Oborona. Kaksi viimeksi mainittua ovat loistaneet mielenosoituksissa ja suorassa toiminnassa.

Mukana on myös Kansallisbolševistinen puolue, josta voi olla montaa mieltä, mutta joka on selvästi muuttunut kansallismielisimpien ainesten häivyttyä siitä 2004. Kansallisbolševikit ovat nyt virallisesti sitoutuneet demokratiaan.

Ei voi kieltää, etteikö railakkain autoritarismin kritiikki olisi tuulahtanut kansallisbolševikki-nuorista: Keväällä 2005 he valtasivat presidentin virkahuoneen ja huusivat ikkunoista Putinia eroa. Kesällä 2007 he ripustivat Moskovan lentopalloturnauksen hallin kattoon plakaatin, jossa FSB:n johtaja Patrušev nimitettiin murhaajaksi.

Tiedotusta Toinen Venäjä pystyy hoitamaan kunnolla vain internetissä. Sen nettiblogista (http://www.theotherrussia.ru/)löytyy päivitettyä tietoa tapahtumista venäjäksi ja eglanniksi.

Toinen Venäjä on väliaikainen liitto. Taistelussa diktatuuria vastaan tällainen liitto on välttämätön, sanoo Garri Kasparov, yksi Toisen Venäjän johtajista.

Toinen Venäjä kyseenalaistaa Kremlin toitotuksen, jonka mukaan putinismi on tuonut Venäjälle vakautta. Neuvostoliiton kuolinpesän talousvaikeuksien leimaama 1990-luku taittui nousukaudeksi jo ennen Putinia. 2000-luvun talouskasvu ei ole johtunut demokratian ja sananvapauden alasajosta, vaan öljyn hintakehityksestä. Tavallistenkin kansalaisten tulotaso on kohentunut, mutta muilla mittareilla – turvallisuus, oikeusturva, terveydenhuollon taso, elinajanodote – venäläisillä menee nyt huonommin kuin 1990-luvulla.

Kremlin hallitessa mediaa on helppo esittää, ettei politiikassa ole vaihtoehtoja. Venäjällä leviää pelon ilmapiiri, maa tuntuu uppoavan syvemmälle autoritaarisuuteen. Pietarissa asuvan ystäväni mukaan yhä useammat nuoret harkitsevat lähtemistä emigraatioon.

Venäjän oppositio ansaitsee suomalaisten tuen. Meille Venäjän kehitys ei ole yhdentekevää. Emme voi vain vaieta, kun Venäjän demokratia ja kansalaisvapaudet poljetaan lokaan.

Välinpitämättömyys on globaalikapitalismin etuoikeus. Googlet ja UPM-kymmenet käyvät surutta kauppaa diktatuurien kanssa. Vanhaset ja muut poliittiset juoksurotat häärivät pääoman asialla. Kun putinistit härskisti väärensivät duuman vaalit, Suomen ulkopoliittinen johto kiitteli, mielessä kai bilateraalinen idänkauppa, joka kiritti Suomen talouskasvua 1980-luvulla. Onko siis niin että Suomen johto on taas valmis myymään omatuntonsa vihreästä ja mustasta kullasta?

Ville Ropponen

Ilmestynyt Libero 1/2008.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply