Viron pronssikausi

Mielenosoitukset Viron hallituksen päätöstä vastaan siirtää ns. Pronssisotilaan muistomerkki Tallinnan keskustasta osoittavat, että hallituksen integraatiopolitiikka on epäonnistunut. Patsaskiista antoi myös kipinän, joka johti avoimeen kriisiin Viron ja Venäjän suhteissa. Kumpikaan osapuoli ei kyennyt tai halunnut pidättäytyä provokatiivisista lausunnoista ja päätöksistä. Viron venäjänkielinen vähemmistö on joutunut tilanteen panttivangiksi.

Hallituskoalition ns. “virolaispuolueet” eivät ymmärrä, eivätkä halua ymmärtää, monen vironvenäläisen epälojaalia asennetta Viron valtiota kohtaan. Venäjänkielinen nuoriso on nyt henkisesti entistä kauempana valtaväestön dominoimasta yhteiskunnasta. Mellakoiden jälkeen valtaväestön torjuva asenne kielivähemmistöä kohtaan on vain koventunut; vironkielisessä mediassa avoimen rasistiset kommentit ovat selvästi lisääntyneet mellakoinnin jälkeen.

Levottomuudet levisivät pääkaupungista Koillis-Viron venäläisenemmistöisiin Jõhvin, Kohtla-Järven ja Narvan kaupunkeihin. Poliisi pidätti lähemmäs 1 000 ihmistä, mukaan lukien muistomerkkiä puolustaneen Yövahti-järjestön aktivisteja. Postimees-lehden toimittaja, joka joutui myös poliisin pidättämäksi, kertoi poliisin kohdelleen pidätettyjä väkivaltaisesti. Pidätetyiltä otettiin DNA-näytteet, joita verrataan poliisin rikosrekisteriin.

Historioitsija Martti Turtolan mukaan Tallinnan mellakat olivat tulosta Viron hallituksen epäviisaasta politiikasta. Hänen mielestään patsaan olisi pitänyt saada olla paikallaan; hallitus ajoi väen väkisin kaksi kansanosaa toisiaan vastaan. Nyt ollaan pilaamassa se, mitä viimeisen 15 vuoden aikana on rakennettu, Turtola huomautti Helsingin Sanomien haastattelussa.

Tallinnan pormestari, oppositiossa olevan keskustapuolueen puheenjohtaja Edgar Savisaar, seurasi yön tapahtumia toimistostaan Vabaduse-aukiolla. Hän kertoo nettipäiväkirjassaan nähneensä poliisin piesseen venäläisiä nuoria sanoinkuvaamattomalla tavalla. Samaan aikaan, kun hurjistuneet nuoret mellakoivat pitkin Pärnun maantietä, poliisi jäi vartioimaan Pronssisotilaan muistomerkin purkua. Hallitus asetti näin Tallinnan keskustan ja sen asukkaiden omaisuuden oman epäpätevän politiikkansa uhriksi.

Savisaaren mukaan Viron yhteiskunta on nyt polarisoituneempi kuin konsanaan sitten Neuvostoliiton romahdettua. Maassa on paljon venäjänkielisiä, jotka uskoivat hallituksen viralliseen integraatiopolitiikkaan. Näiden ihmisten mielissä on nyt tapahtunut perusteellinen murros. Vie kauan, ennen kuin Viron kaikki asukkaat voivat taas tuntea elävänsä rauhallisessa yhteiselossa, Savisaar kirjoittaa. Hän epäilee, onko tämä tavoite enää edes mahdollista. Virolainen yhteiskunta on hajonnut etnisesti kahtia.

***

Viron valtiolla tuntuu olevan lähes arkaainen tarve puhdistaa yhteiskunta ajatuksista, jotka eivät sovi yhteen virallisen valtionideologian kanssa. Se on kykenemätön hyväksymään tilannetta, jossa suurella osalla Viron väestöstä on ambivalentti suhtautuminen maan historiaan. Pääministeri Andrus Ansipin oikeistohallitus pitää selvästikin oikeuttaan valvoa tätä puhdasoppisuutta tärkeämpänä kuin yhteiskuntarauhan säilyminen.

Patsaskiistassa ei missään vaiheessa ole ollut kyse patsaasta itsestään — kasasta pronssia, — vaan Viron venäjänkielisen vähemmistön asemasta. Patsaskiistasta on tullut (varsinkin mielenosoitusten jälkeen) kielivähemmistöä konsolidoiva tekijä. Tähän saakka vironvenäläiset ovat olleet kykenemättömiä kokoamaan poliittista voimaansa vaaleissa.

Jos patsaskiista saa aikaiseksi sen, että vironvenäläiset konsolidoituvat poliittisesti Kremlin ohjaileman Venäjän-mielisen ja Viron valtion vastaisen liikkeen taakse, tämä on Viron tasavallan suurin epäonnistuminen sitten Konstantin Pätsin päästettyä neuvostoarmeijan maahan. On tosin vaikea uskoa, että vironvenäläisten enemmistö olisi poliittisesti niin infantiilia — niin apaattista kuin se poliittisesti onkin.

Pormestari Savisaar kutsui pian mellakoiden jälkeen koolle “Kotirauhan foorumin”, jonka julkilausuttuna tavoitteena on yhteiskuntarauhan palauttaminen ja vuoropuhelun aikaansaaminen kiistan eri osapuolten välillä. Savisaaren keskustapuolue pyrkii näin kanavoimaan hallitusta vastaan protestoivan venäläisvähemmistön äänet itselleen, sen sijaan että äänet valuisivat uudelle, Kremlin ohjailemalle liikkeelle. Samalla kun keskustapuolue puolustaa asemiaan erityisesti Tallinnassa, ikään kuin sivutuotteena ehkäistään myös se, että venäläisvähemmistön poliittinen aktiivisuus ajautuu “väärille urille”.

Patsaskiista liittyy myös kysymykseen venäjän kielen asemasta. Virossa ainoa virallinen kieli on viro; venäjän kielellä ei ole juridista statusta, ja hallituksen tavoitteena on puhtaasti venäjänkielisten koulujen integroiminen osaksi vironkielistä koulujärjestelmää. Samoin kuin Viron naapurissa Latviassa, juuri koulukiista on venäjänkielisen vähemmistön protestimielialan yksi vahvimmista moottoreista.

Kielivähemmistölle esitettävä ehdoton vaatimus valtaväestön kielen osaamisesta on usein ongelmallinen. Maailmassa on monta maata, jossa samankaltaiset vaatimukset ovat johtaneet erittäin vakaviin seuraamuksiin. Viron väestöstä kolmasosa puhuu äidinkielenään muuta kuin maan valtakieltä, ja tässä tilanteessa lienee varsin luonnollista, että näin merkittävä vähemmistö osaa vaatia kielelleen jonkinasteista juridista statusta.

***

Viron hallitus on epäonnistunut myös Venäjän-politiikassaan; tosin syy tähän voidaan pääosin vierittää Moskovan harteille. Viron hallitus ei kyennyt pitämään päätään kylmänä, vaan kävi tietoisesti propagandasotaan Kremlin kanssa, panoksena oman maansa suuren väestönosan uskollisuus. On syytä kysyä, mitä tarkoitusta palvelee Viron alentuminen samalle tasolle Kremlin propagandakoneiston kanssa. Onko Viron ulkopolitiikka tässä suhteessa ollut tarkoituksenmukaista?

Samaan hengenvetoon voidaan toki asettaa kysymys, miten kauan Viro olisi voinut jatkaa pidättyväistä linjaansa, ja missä kulkee se raja, mihin Viro olisi voinut suostua “varovaisuuden varjolla”. Ensisijaisempi kysymys on kuitenkin, onko Viron hallituksen politiikka ollut *viisasta*. Viro ei ole kyennyt säilyttämään “moraalista ylemmyyttään” kiistassa Venäjän kanssa — kiistassa, jonka panttivangiksi on (tahtomattaan tai lyhytnäköisyyttään) joutunut Viron venäjänkielinen vähemmistö.

Voidaan myös aina kysyä, miksi pienvaltioiden pitäisi “nöyrtyä” suuremman ja vahvemman edessä. Tilanteessa, jossa Venäjä tekee kaikkensa ärsyttääkseen Viroa, on varmastikin vaikea pidättäytyä vastatoimista, mutta Viron geopoliittisen aseman ja maan talouden (eli maan väestön materiaalisen hyvinvoinnin) riippuvuuden Venäjästä ollessa se mikä se on, onko antautuminen ulkopoliittiseen kärhämään järkevin tie?

***

Venäjänkielinen vähemmistö — kolmasosa Viron väestöstä — on todellakin ajautunut Viron ja Venäjän välisen kissa-hiiri -leikin pelinappulaksi. Eikö olisi ollut Viron hallituksen tehtävä tehdä kaikkensa, jotta näin ei olisi tapahtunut? Pyrkikö hallitus edes ehkäisemään konfrontaatiota vai olivatko päätökset seurausta pelkästä hätäilystä? Täytyy muistaa, että jos Venäjällä Tallinnan mielenosoituksia käytetään edelleen sisäpoliittisiin tarkoituksiin, samoin toimivat Viron puolueet.

Venäläiset kärsivät kansana valtavat tappiot “Suuressa isänmaallisessa sodassa”. Voitonpäivän juhla voi toki monelle Venäjän ulkopuolella (ja sen sisälläkin) assosioitua Kremlin toitottamaan neoimperialismiin, mutta yksilötasolla natseista saadun voiton merkitystä kunkin perheenjäsenen elämässä lähes kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa ei voida vähätellä.

Suomalaiset kansana eivät ole koskaan olleet yhdessäkään sodassa samanlaisessa hengenvaarassa kuin Venäjän kansa toisessa maailmansodassa, joten meidän on ehkä vaikea ymmärtää sitä psykologista merkitystä, mikä Voitonpäivällä (9. toukokuuta) venäläisille kansana on. Tätä lähes uskonnollista suhtautumista tuohon tapahtumaan loukkasi päätös siirtää Pronssisotilas pois sen alkuperäiseltä paikalta, vastoin päinvastaisia lupauksia. Andrus Ansipin johtama hallitus on tämän varmastikin tiedostanut.

Vironvenäläisellä väestöllä on kuitenkin ambivalentti suhtautuminen Viron historiaan: yhtäältä suurin osa heistä nimenomaan tunnustaa sen historiallisen faktan, että Neuvostoliitto tosiasiassa *miehitti* Viron; toisaalta he jakavat isovanhempiensa vakaumuksen siitä, että neuvostoarmeija *vapautti* Viron(kin) natsimiehityksestä.

Vielä 15 vuotta sitten viimeksimainittu historiankäsitys oli ainoa oikea; nyt kun valta on toinen, vanhat totuudet historiasta eivät enää päde, vaan niiden paikkansapitävyys kiistetään ja niihin edelleen uskovia kritisoidaan vääräoppisina ja heidän lojaalisuuttaan nykyvaltiota kohtaan epäillään.

Viron valtaväestöltä mandaattinsa saanut hallitus ei hyväksy tilannetta, jossa suurella osalla maan väestöstä on 1990-luvulla uudelleen kirjoitetusta virallisesta historiasta poikkeava tai jopa päinvastainen näkemys. Hallitus ei siis voi elää tilanteessa, jossa se ei luota suuren väestönosan lojaliteettiin valtiota kohtaan. Hallitus (ei ainoastaan nykyinen) pyrkii ratkaisemaan dilemman *velvoittamalla* tämän “toisin ajattelevan” vähemmistön muuttamaan maailmankuvaansa ja näin osoittamaan uskollisuutensa uudelle vallalle.

On totta, että kullakin aikuisella ihmisellä on oma vastuunsa toiminnastaan: samoin Viron venäjänkielisellä vähemmistöllä on vastuu pyrkiä elämään osana sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä he asuvat. Monet eivät tätä vastuuta tunne. Kyse onkin siitä, miten viranomaiset suhtautuvat tilanteeseen, jossa osa vähemmistöstä on etääntynyt yhteiskunnasta ja sen yleisesti todeksi pitämistä arvoista.

***

Miksi sitten niin moni venäjänkielinen näyttää etääntyneen virolaisen yhteiskunnan arvoista? Varmastikin tähän vaikuttaa Venäjän massiivinen propaganda, mutta myös se torjuva asenne, joka viranomaisilla on näitä “toisin ajattelijoita” tai “epälojaaleja” kohtaan: kun Venäjä pyrkii kaikin voimin manipuloimaan venäjänkielistä vähemmistöä puolelleen, Viron valtio on nyt toimillaan ainoastaan sysännyt “epälojaalia” osaa kielivähemmistöstä yhä kauemmaksi virolaisen yhteiskunnan valtavirrasta.

Kun koko ikänsä (tai suurimman osan elämästään) Virossa asunutta ihmistä kohdellaan “muukalaisena”, herää kysymys, kuinka kauan näiden “muukalaisten” täytyy todistaa olevansa osa virolaista yhteiskuntaa ennen kuin viranomaisten kautta puhuva valtaväestö hyväksyy heidät — kaikkine särmineen ja puutteineen. Vielä pidemmälle: millä perusteella valtaväestö varaa itselleen oikeuden myöntää tai evätä kielivähemmistön pääsy osaksi virolaista yhteiskuntaa?

Virossa asuvan väestön integroiminen osaksi virolaista yhteiskuntaa on nimenomaan Viron valtion vastuulla. Jos se ei ole tässä tehtävässä onnistunut, on syytä kysyä, miksi ei.

Niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Viron uudelleen itsenäistymisestä, vironvenäläisten identiteetti on kiinnittynyt yhä vahvemmin nimenomaan Viroon itsenäisenä valtiona: venäjänkielisestä vähemmistöstä vain vähän yli 100 000 on edelleen ilman kansalaisuutta; suurin osa on jo hankkinut tai on hankkimassa itselleen Viron tasavallan kansalaisuuden naturalisaation kautta. Tämä positiivinen suuntaus voi nyt patsaskiistan vuoksi olla vaarassa.

Ei palvele Viron yhteiskunnan ja vielä vähemmän venäjänkielisen vähemmistön etua ajaa viimeksimainitut asemaan, jossa he itsekin kokevat olevansa Venäjän “viides kolonna”; sellainen tilanne palvelee vain ja ainoastaan Kremlin etua, joka ei ole millään muotoa kiinnostunut tavallisten vironvenäläisten oikeudesta elää elämäänsä Viron tasavallan täysipainoisina kansalaisina.

Monet vironvenäläiset näyttävät ajautuneen käytännössä Kremlin (joko Venäjän Tallinnan-lähetystön tai Venäjän keskustelevision) ohjailtaviksi. On äärimmäisen lyhytnäköistä ja vastuutonta politiikkaa Viron hallitukselta, jos se ei edes pyri ymmärtämään näiden yhä äänekkäämpien rettelöitsijöiden ajatusmaailmaa, vaan sen sijaan näyttää leimaavan koko venäjänkielisen vähemmistön epäluotettavaksi, Viron valtion vastaiseksi.

Hallituksen ja eritoten vironkielisen median käsitys nuorison mellakoista näyttää olevan se, että kyse on hyökkäyksestä Viron valtiojärjestelmää vastaan, ja että tässä tilanteessa valtion tehtävänä on suojella itsenäisen Viron instituutioita aivan samoin kuin neuvostomielisen Inter-liikkeen yrittäessä vallata Riigikogu vuoden 1990 toukokuussa.

On nimenomaan Viron hallituksen vastuulla taata se, että yhteiskunta ei jakaudu kahtia “meikäläisiin” ja “heikäläisiin”; hallituksen toimet patsaskiistassa kertovat aivan toisesta lähestymistavasta virolaisen yhteiskunnan integraatioon.

Edessä on 9. toukokuuta, Voiton päivän juhla. Sodasta on kulunut puoli vuosisataa ja Viron uudelleenitsenäistymisestä 15 vuotta. Kuinka monta vuotta joudutaan Virossa vielä odottamaan, ennen kuin yhteiskunta kykenee ylittämään historian traumat?

Kerkko Paananen, 05.05.2007

* Kirjoittaja on Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin hallituksen jäsen.

.

FacebookTwitterGoogle+LinkedInVKWordPressBlogger PostLiveJournalTumblrTelegramWhatsAppSMSEmailGoogle GmailOutlook.comMail.RuPrintFriendly

Leave a Reply